Yhteisestä hyvästä

Alkusanat

Alla oleva kirje on Sosiaali- ja terveysministeriöön lähetetty 1990-luvun laman ja nuorisotyöttömyyden kokeneen nuoren kristityn lähimmäisen tuntemusten ja näkemysten vuodatus silloiselle sosiaaliministerille. Koin silloinkin, että minun tuli kirjoittaa tuntemuksistani päättäjille ja Jumalalle kuuliaisena ihmisenä näin myös tein. Tänään koin, että minun tulee jakaa silloiset pohdintoni julkisesti tiedoksi myös sinulle. Julkaisen kirjeen tekstin alkuperäisenä – kirjoitusvirheineen. Teksti on jäsentelemätöntä ja haastavaa luettavaa. Teksti on aito nuoren yksilön sen ajan tuntojen kuvaus.

Mikä on muuttunut? Viime aikojen tapahtumat ja huoleni Suomen hyvinvointivaltion tilasta pakottavat yhä tänäänkin etsimään keinoja, joiden avulla kasvavaa pahoinvointia rakkaassa Suomenmaassa saataisiin lievitettyä ja koko kansan hyvinvointia kohennettua.  1990-luvun laman oppien mukaisesti nuorisotyöttömyydestä kannetaan huolta – yhteiskunnalla ei ole varaa menettää nykyistä tulevaisuuden veronmaksajasukupolvea syrjäytymiskierteeseen. Tarvitsemme puheen ja pohdintojen sijaan oikeita ja näkyviä toimenpiteitä. Jokaisen on oltava valmis luopumaan jostakin saavutetusta edusta ja hyvästä, jotta kaikkien kannalta paras – yhteinen hyvinvointi – saisi tilaa kasvaa. Mikä on oikein ja kohtuullista? Mieti sitä tosiasiaa. Tässä ja nyt.

Luettuani nyt silloisen kirjeeni uudelleen, mietin silloista elämäntilannettani parikymppisenä työttömänä työnhakijana Helsingissä Kannelmäen lähiössä. Nuoren yksilön radikaaleiltakin vaikuttavat parannusesitykset nostivat lievän kuumotuksen tunteen poskille. Kaikki silloiset ajatukseni eivät ole nykypäivänä toteuttamiskelpoisia – minunkaan mielestäni. Totuuden itu on tekstistä löydettävissä. Jokainen elämä on arvokas lahja. Meidän on yhdessä etsittävä keinoja, joilla saamme kehittyneessä tietoyhteiskunnassa ja maailmassa jokaisen yksilön hyvinvoinnin turvatuksi ja ihmisarvon tunnustetuksi. Nykypäivänä nähtävissä olevalla eriytymiskehityksellä ei tähän päästä.  Toivon yhteiskunnassa säilyvän yhteiskuntarauhan ja ihmisten käyttävän enemmän sitä järkeä, jota heille on suotu. Toivon ihmisten ymmärtävän asenteellisten muutosten tarpeellisuuden ja kuuntelevan herkemmin korvin sydämen ääntä. Jokainen käyttäköön niitä avuja ja lahjoja, jota kullekin on annettu meidän kaikkien parhaaksi. Ongelmien siirtäminen tuleville sukupolville ratkaistavaksi ei ole kestävä ratkaisu. Uusien sukupolvien kouluttaminen työaloille, joilla ei ole tulevaisuudessa töitä, ei ole kestävä ratkaisu. On löydettävä korvien välistä tahtotila, joka tunnustaa modernin maailman ja teknologisen kehityksen ihmiselle asettaman osan tuotantoketjussa. On kehitettävä uusia elinkeinoja ja mahdollisuuksia ansaita toimeentulo. On yhteisvastuun aika. On aika välittää lähimmäisestä.

Klaukkalassa 25.10.2012

Jukka Paakkanen

 

Kirje sosiaaliministeri Terttu Huttu-Juntuselle

Helsingissä 7. marraskuuta 1995

Hyvä Ministeri!

Olen työtön suomalainen nuori, jota vihastuttaa päättäjien saamattomuus Suomen valtion heikon taloudellisen tilan korjaamiseksi, julkisentalouden jatkuva räjähdysmäinen velkaantuminen, suurtyöttömyys sekä hallituspuolueiden harjoittama ja opposition siunaama politiikka, jonka seurauksena on kansakuntamme sosiaalinen kahtia jakautuminen. Aina ei ole helppoa vain uskoa parempaan huomiseen, ruusuisempaan tulevaisuuteen, kun saa aitiopaikalta seurata lopullisen syöksykierteen lähestymistä ja loppurysäystä niin yksittäisten ihmisten elämässä kuin koko tappuraisen kansakuntamme pyristellessä sitä vahvempia voimia vastaan. Voimia, joiden suurin vaikutin on ahneus ja sen mukanaan tuoma oman edun tavoittelu – rahan valta.

Aikaa oikeiden päätösten tekoon on vähän, kuitenkin riittävästi, jotta voimme kaikki yhteisvoimin nostaa kansamme suosta, johon valtaisat markkinavoimat, muut rahamaailman keinottelijat sekä huonot ja epäonnistuneet yhteiskunnalliset päätökset ovat meidät vieneet. Toivon, jotta voisin tulevaisuudessa pää pystyssä olla vastaamassa lapsilleni ja heidän lapsilleen siitä, minkälaisen yhteiskunnallisen mallin ja aseman me olemme heille antaneet.

Haluan tuoda tietoisuuteenne muutamia epäkohtia ja parannusehdotuksia, joita olen huomioinut. Uskon, että nyt on se aika, jolloin rautaa on taottava, sillä se on kuumaa. Nyt on sepän tartuttava vasaraansa ja muovailtava mestarintyönsä! Kansamme on nyt siinä mielentilassa, että se sulattaa vaikealtakin tuntuvat ja radikaalit päätökset, jollaisista ei olisi edes voitu haaveilla valheellisten, velalla elettyjen 1980-90 -lukujen vaihteissa. Nyt on aika työntää muovailutikku mehiläispesään. Kyllä pesän väki muutoksen hyväksyy, vaikka muutamat prinssit ja prinsessat saattavatkin ensin vähän laittaa vastaankin. Nyt on aika jokaisen kantaa oma kortensa kekoon. On yhteisvastuun aika. Ahneus ja oman edun tavoittelu saa väistyä muutoksen tieltä. Vasta sitten, kun me kaikki oivallamme sen, voimme vapautuneella mielellä ja huojentuneesti toivottaa: ”Tervetuloa Elämä!”

Lähden ajattelussani pyramidin pohjalta. Tavallisen, yksittäisen pienen ihmisen näkökulmasta katsomaan Pohjoismaisen hyvinvointivaltiomme laajaa ja kattavaa etuisuuksien verkostoa – julkisentalouden kirousta. Perimmäisenä ajatuksenani on taata jokaiselle kansalaiselle ihmisarvoinen elämä, tasavertaiset lähtökohdat sekä mahdollisuus parempaan elintasoon. Merkittäviä avainsanoja ajattelussani ovat: sosiaaliturva, työllisyydenhoito ja verotus. Ajatukseni perustuvat oletukseen, että meillä suomalaisilla on halua säilyttää nykyinen yhteiskuntamallimme hyvinvointivaltiona, joka pitää huolen omista vähäosaisista kansalaisistaan.

Tasa-arvo on abstrakti käsite, jota mielellään käytetään erilaisissa tilanteissa vahvistamassa harjoitettua ajattelumallia tai vetoomuksen omaisena vastaväitteenä koetettaessa kumota ”tasa-arvoista” ajattelutapaa vastaan suunnattua ajattelumallia. Se miksi tasa-arvo on käsitteenä niin abstrakti, on seurausta käsitteen liukumavarasta. Se voidaan kytkeä yhteen asiaan tai sitten hahmottaa sitä useiden asioiden kokonaisuutena. Minä edustan viimeistä ajattelutapaa. On ikävää huomata, että useimmiten varsinkin poliittisena terminä tasa-arvo sidotaan lähes poikkeuksetta kulloisenkin käsiteltävän asian alaiseksi. Milloin puhutaan sukupuolien tasa-arvosta, milloin rotujen tasa-arvosta, milloin uskontojen tasa-arvosta, milloin mistäkin tasa-arvosta. Ikäänkuin tasa-arvoa ei voisi pitää yhtenä suurena kokonaisuutena. Tasa-arvosta käsitteenä on tullut politiikan luojille yhteiskunnassa hyväksytty peite, joka siunaten kätkee alleen käsiteltävän asian varjopuolet ja mahdollistaa näinollen päättäjien mielivaltaisen mahdollisuuden ohjata asioiden kulkua juuri haluamaansa suuntaan

On masentavaa todeta, että todellisuus on juuri kuvaamani kaltainen. Harjoitettua politiikkaa sivusta seuranneena näkee selvästi kuinka hyvinvoivan ja suhteellisesti pienen kansanosan etuja ajetaan ja pönkitetään yhä enenevin määrin. On syntynyt tilanne, jossa syrjäytetyllä ja sorretulla, pahoinvoivalla kansanosalla ei näytä olevan edustusta päättävissä elimissä tai jos sitä nimellisesti on ollut niin vanha sanonta, ”seura tekee kaltaisekseen”, pitää todellakin paikkansa. Kun vähäosaisten edustajat ovat päässeet vallankahvaan kiinni, on varsinainen yhteisen asian eteenpäin vieminen saanut jäädä. Oman edun tavoittelu ja oman aseman turvaaminen päätöksiä tekevässä instituutiossa on saanut etuaseman. On tapahtunut takinkääntötemppu. Vaihdettu leiriä hyväosaisten harvaan joukkoon.

Suomen kansa on näihin päiviin saakka ollut niin hyväuskoinen ja sokea äänestämiskäyttäytymisessään valitessaan vuosi toisensa jälkeen päättäviin elimiin yhä uudestaan samoja ”ammattipolitiikkoja”. He ovat juuri niitä, jotka vuosi toisensa jälkeen ajavat tiettyjen sisäpiirien etuja. Uskon nyt uusien tuulien puhaltavan. Uusi, lamankourissa kouliintunut omanarvonsa tunteva kansakunta tulee nousemaan vastarintaan harjoitettua politiikkaa vastaan. Hyljätty kansanosa on löytänyt itsetuntonsa ja rohkeutensa ruveta vaalimaan oikeuksiaan. Olen varma, että tämän prosessin seurauksena tasa-arvo käsitteenä tulee löytämään sen todellisen merkityksen ja paikan yhteiskunnassamme. Se tulee kattamaan koko inhimillisen elämän valtaisan kirjon alkaen yhteiskuntaluokkien välisien raja-aitojen purkamisella tasa-arvon nimeen vedoten. Olen varma, että historia tulee toistamaan itseään. Tulevien vuosien aikana kansakuntamme sisällä ja koko ympäröivässä maailmassa tulee tapahtumaan henkinen murros, ikäänkuin ”uusi Ranskan vallankumous” vapauksien julistuksineen, joka tuo kansamme päättäviin elimiin uuden hengen.

Vanha politiikka saa väistyä ja sorto vaieta. Erityisasemaansa tottunut taloudellisesti ja sen luoman näennäisen turvallisuuden tunteen vuoksi henkisestikin hyvinvoiva yläluokka saa tottua yhteisvastuun, tasa-arvon ja solidaarisen ajattelutavan mukanaan tuomiin tuulahduksiin. Aikaisemmin rahan voimaan luottanut kansanosa joutuu ansaitsemaan yhteiskunnallisen asemansa yhtä kovalla työllä kuin tavallinen rahvas. Silloin ei tule olemaan oikotietä onneen.

Ihmisen hyvinvointi on kiinni ensisijaisesti hänen terveydentilastaan. Fyysinen tila, mutta varsinkin psyykkinen terveydentila vaikuttavat korostuneesti elämän mielekkyyteen ja mahdollisuuksiin toteuttaa itseään. Sentähden haluaisin luoda mallin, joka lisää virikkeitä ja vähentää masennusta sekä syrjäytymisen mahdollisuutta. Tässä muutama ajatusleikki, jolla vallitsevia epäkohtia voisi koettaa parantaa.

Mallini keskeisenä runkoajatuksena on kaikille yli 17-vuotiaille Suomen kansalaisille maksettava sosiaalinen tulonsiirto – Kansalaispalkka. Se korvaisi nykyisistä sosiaaliturvan piiriin laskettavista etuisuuksista mm. valtion suoraan kansalaisille maksaman työttömyysturvan peruspäivärahan, sairausvakuutuksen päivärahan ja opintotuen sekä valtion maksamista subventioista  kunnille sosiaaliviranomaisten maksaman toimeentulotuen sekä erityisesti valtion tukemien ammattiliittojen maksaman ansiosidonnaisen päivärahan.

Kansalaispalkka olisi kaksiosainen suoraan kaikille Suomen kansalaisille maksettava sosiaalinen tulonsiirto, johon sisältyisi Perusosa, joka markkamäärältään vastaisi nykyistä valtioneuvoston säätämää toimeentulotuen normistoa sekä Asumisosa, jonka suuruus olisi noin puolet yhden henkilön asumismenojen keskiarvosta. Näin ollen noin puolet asumismenojen kuluista jäisi maksettavaksi joko ansiopalkasta tai varsinaisesta asumistuesta.

Kansalaispalkka olisi kaikille suomalaisille saman suuruinen. Sitä ei kuitenkaan maksettaisi varusmiespalvelusta suorittaville kansalaisille, eikä vankilassa tai muissa vastaavissa hoitolaitoksissa oleville. Kyseisiä laitoksia varten olisi säädettävä oma normien mukainen päiväraha. Asiaan kuulumattomana lisähuomautuksena haluan kuitenkin esittää teille vetoomuksen, jotta varusmiesten sosiaalisia oloja parannettaisiin mm. korottamalla kohtuuttoman alhainen päiväraha vähintään 30 markan suuruiseksi.

Tässä vielä muutamia selventäviä asioita kuvitellusta uudesta sosiaalisesta tulonsiirrosta ja sen mukanaan tuomista myönteisistä vaikutuksista. Kansalaispalkka olisi joko verotonta tuloa tai sitten sen verotus olisi suhteutettu niin, ettei Perusosaksi laskettavan osan suuruus alittaisi normeja. Pohjimmainen idea Kansalaispalkan maksamisessa olisi sosiaalisen eroavaisuuden tunteen poistaminen. Kun jokainen yli 17-vuotias kansalainen saisi samannimisen ja -suuruisen valtion maksaman tulonsiirron, poistuisi kansalaisten keskuudessa turhanpäiväiset puheet Kelan ja ”sossun” asiakkaista. Tämä olisi äärettömän tärkeää, koska nykyisen kehityksen valossa voidaan ennustaa työttömien määrän säilyvän korkeana myös tulevaisuudessa, sillä tuskin tekniikan kovaa vauhtia etenevä kehittyminen ainakaan lisää vastaisuudessa ihmistyövoiman käyttötarpeita teollisuudessa pitkällä aikavälillä tarkasteltuna.

Voin oman kokemukseni perusteella sanoa, että nykyisen järjestelmän mukainen toiminta, jolloin elämiseen tarvittavaa perusturvaa joutuu hakemaan usealta luukulta, on hankalaa ja nöyryyttävää. Ei siellä tuskin kukaan mielellään juokse ja käy näyttäytymässä. Voihan se olla tietysti niinkin, että vallankahvassa lujasti pysyvä ja hyvinvoiva yhteiskuntaluokka haluaa tarkasti ”kontrolloida” verorahojen liikkumista monimutkaisessa järjestelmässään, voiden näin päteä ja tuntea itsensä yhteisvastuullisiksi ja vuosisadan hyväntekijöiksi jakaessaan armopaloja tiskin takana maireasti vikisevälle rahvaalle. Jos tällä yläluokalla ei muita keinoja ole tuntea itseään tärkeäksi, vaikutusvaltaiseksi, hyväosaisksi knopiksi, jne., jota rahvaan tulee kunnioittaa ja kiittää kauniisti niiaten, niin on täysin oikeutettua romuttaa kyseinen vallan ja sorron ilmenemismuoto, jonka perimmäisenä tarkoituksena on lopultakin ollut vain vallassa olevan luokan heikon itsetunnon pönkittäminen valheellisten mielikuvien varassa. Jos tämä kielletään niin asian teennäisyys on jo tehnyt tehtävänsä harhauttaessaan valtaa pitävän luokan uskomaan asiansa vilpittömyyteen.

Uudelleen järjestellyn sosiaalisen tulonsiirron avulla saisimme korotettua kansalaisten itsetuntoa ja syyn, jolla syrjään joutuneet kansalaiset saataisiin takaisin vireän toiminnan pariin. Valtioneuvosto voisi säätää lain, jonka perusteella esim. työttömien tulisi osallistua muutamana päivänä kuussa johonkin ulkona järjestettävään toimintaan tai kevyen työntekemiseen esim.  roskien keruuseen puistoalueilta, mikä olisi edellytyksenä Kansalaispalkan maksamiselle. Tämän tyylinen toiminta kehittäisi yksilön sosiaalisia kykyjä ja muokkaisi mm. asenteita.

Jos opiskelijoiden rokottaminen on kansantaloutemme kannalta pakottavaa, esitän, että heille ei maksettaisi erillistä asumistukea vaan asumismenot tulisi kattaa Kansalaispalkan ja opiskelun ohessa saatujen ansiotulojen sekä mahdollisen valtion takaaman opintolainan avulla.

Kansalaispalkan tulisi olla markkamäärältään kyllin pieni, jottei se ruokkisi haluja jättäytyä pois työelämästä, mutta toisaalta sen sisältämä Asumisosa toimisi ”porkkanana” työelämään siirryttäessä, koska silloin se olisi kansalaisen käytössä, eikä välttämättä automaattisesti osana asumiskuluja. Järjestelmää tulisi kehittää pohjalle, jolloin mahdollisuus vapaamatkustamiseen yhteiskunnan varoilla poistuisi mm. etsimällä ideaalinen palkka, teettämällä keveitä velvoitetöitä, jne. 

Nykyisistä sosiaaliturvan muodoista erillisinä sosiaalisina tulonsiirtoina jatkettaisiin lapsilisien ja uutena osana olevan harkinnanvaraisen korotetun lapsilisän maksamista esim. huoltajan työttömyyden tai sairauden vuoksi sekä nykyistä kattavamman asumistuen, josta maksettaisiin kokonaisuudessaan Kansalaispalkan asumisosan ja todellisten asumismenojen välinen erotus sairaus ja työttömyys tapauksissa. Yksi järjestelmän perushyveistä olisi sosiaalipalveluiden saattaminen yhden organisaation sisälle nykyisten kahden tai useamman sijaan.

Toinen radikaali muutos yhteiskunnassamme olisi jokaiselle kansalaiselle lain velvoittaman yhteiskuntapalvelun jakson luominen. Kaikki halukkaat, myös naiset, voisivat suorittaa sen nykyisen käytännön mukaan varusmiespalveluksena. Toisena vaihtoehtona olisi siviilipalvelusta vastaava yhteiskuntapalvelus, jonka piiriin valtaosa naisista luultavimmin sijoittuisi. Tällainen käytäntö toisi kaikki kansalaiset samalle viivalle yhteiskuntapalvelun ajaksi, mikä edistäisi asenteiden kohentamista mm. työn arvostamisen suhteen ja toisi erilaisista sosiaalisista ympäristöistä lähtöisin olevia yksilöitä samanlaisiin tehtäviin. Tällainen kanssakäyminen vähentäisi ennakkoluuloja ja kehittäisi sosiaalisia kykyjä.

Yhteiskuntapalvelupaikkojen tulisi olla tasoltaan toisiaan vastaavia. Järjestelmä ei saisi toimia nykyisen käytännön mukaan, jolloin siviilipalvelusta suorittava henkilö järjestää itse itselleen palvelupaikan. Tällainen käytäntö johtaisi tilanteeseen, jolloin hyvän taustan omaava henkilö sijoittuisi palveluksen ajaksi ”papan” firmaan ja heikommalta yhteiskunnalliselta jalustalta palvelukseen astuva pääsisi siivoamaan kaupungin metroasemia. Edellä kuvailtu tilanne vesittäisi koko yhteiskuntapalveluksen perusidean – kohentaa kaikenlaisen työn arvostusta nuorison parissa. Valtiolle kyseinen uudistus toisi myös sievoisen säästön, kun periaatteessa vuosittain kokonainen ikäluokka tekisi käytännössä lähes ilmaista talkootyötä valtion hyväksi, eikä valtiolle koituisi palveluksen ajalta ylläpidon ja nimellisen päivärahan lisäksi muita sosiaalisia tulonsiirtoja.

Yksi oleellinen ja varsinkin heikossa asemassa olevien kansalaisten mielestä käsittämätön mätäpesäke yhteiskunnassamme löytyy koulutuksen tiimoilta. Se on Suomen- ja ruotsinkielisen väestön välillä vallitseva koulutusta koskeva epätasa-arvoinen tila. On hieno ja kansakuntaamme rikastava asia, että valtiomme on kaksikielinen. Se ei kuitenkaan mielestäni enää tänä päivänä tarkoita sitä, että valtiossamme tulisi harjoittaa politiikkaa, joka suosisi toista kieliryhmää taaten vähemmistölle sen aseman säilymisen ennallaan vuodesta toiseen maansa hyvinvoivana yhteisönä. On epäreilua suomenkielisiä kohtaan taata ruotsinkieliselle, vähemmistössä ja hyvässä asemassa olevalle yläluokalle, suora tie kansakuntamme merkittävimpiin tehtäviin tarjoamalla ruotsinkieliselle nuorisolle suhteessa suomenkielisiin moninkertainen määrä yliopistotason opiskelupaikkoja.

Mielestäni opiskelupaikkojen määrä tulisi suhteuttaa kieliryhmien väestömäärän mukaisesti. Tiedän, että ruotsinkieliset vetoavat tässä asiassa mm. historiaan ja siihen, että heillä on oikeus saada kaikki yhteiskunnalliset palvelut omalla äidinkielellään. En kuitenkaan usko, että tänä päivänä palvelun taso heikkenisi vaikka opiskelupaikat kiintiöitäisiin kieliryhmien koon mukaan. Minulla on vakaa usko siihen, että yliopistossa opiskeleva suomenkielinen väestö kykenee oppimaan toisen kotimaisen kielen riittävän hyvin palvellakseen ruotsinkielistä väestöä missä tahansa yhteiskunnan tarjoamassa tehtävässä yhtä hyvin kuin ruotsia äidinkielenään puhuvakin. Tällainen ratkaisu kannustaisi varmasti suomenkielistä väestöä jo peruskoulusta lähtien panostamaan ihan erilaisella asenteella ruotsinkielen opiskeluun. Nykyinen ”pakkoruotsi”-asenne karisisi pois ajan saatossa ja suomenkielisen väestön ruotsinkielen taito kohenisi, koska sen osaamisen arvostus kasvaisi uusien mahdollisten, aikaisemmin ruotsia äidinkielenään  puhuneiden hallitsemien, työpaikkojen avatessa ovensa ruotsinkielen hallitseville suomea äidinkielenään puhuville henkilöille. Tästä hyötyisivät näinollen molemmat kieliryhmät, kun luokkaerot ryhmien välillä tasaantuisivat suhteessa toisiinsa, vähenisi myös kitka niiden välillä.

Yksi merkittävä kasvunpaikka yhteiskunnassamme on  myös samasta työstä maksettavan palkan saattaminen lain nojalla samapalkkaiseksi. Mielestäni on laadittava laki, joka takaa samasta työstä jokaiselle työntekijlle saman suuruisen palkan. On käsittämätöntä, että yhä tänäkin päivänä sukupuoli, ikä tai vaikkapa koulutus on perusteena erisuurille palkoille, jos siltikin sama työ tulee tehdyksi vaaditulla tavalla. Olen sitä mieltä, että aikana jona työsuhteen kestosta ei voida antaa takuita, olisi tasa-arvoisen ajattelutapaan perustuen lakkautettava myös ns. ikälisä-järjestelmä. Sama työ tulee varmasti yhtähyvin tehdyksi on työntekijä ollut talossa kaksi kuukautta tai sitten kymmenen vuotta. Uskon, ettei ikälisä ole enää tänä päivänä tarpeellinen, sillä ei kukaan, joka pääsee kiinni vakinaiseen työpaikkaan, halua luopua siitä. Ylimääräisiä työntekijän talossa pitäviä ”porkkanoita” ei siis enää tarvita. Palkoissa ei saisi olla liian suurta liukumavaraa julkisentalouden ja yksityisten välillä. Oleellisinta olisi kuitenkin, että saman yhtiön työntekijät, jotka tekevät samaa työtä, saisivat työstään yhtäsuuren palkan. Mielestäni järjestelyt eivät näinollen sotisi vapaan kilpailun ajatusta vastaan, mikä on vain hyväksi kiihdyttäessään tuotantoprosessien ja palveluiden kehittymistä.

Työllisyyden hoitoon tarjoan muutamaa parannusehdotusta. Ensinnäkin olisi äärettömän tärkeää, jotta ansiosidonnaisen päivärahan maksusta luovuttaisiin. Se on liian suuri houkutus työttömäksi jättäytymiseksi ja antaa toisilla aloilla mahdollisuuden pimeän työn tekemiseen ja näinollen valtion verotuksen kiertämiseen. Hyvin harva korkeaan elintasoon tottunut ihminen jättäytyy tahallisesti minimi toimeentulon piiriin. Olen henkilökohtaisesti ollut peruspäivärahan piirissä jo 18 kuukautta, joten tiedän, että sillä rahalla tulee toimeen, mutta kaiken erityisen rentoutumisen saa kyllä unohtaa.

Nykyinen käytäntö, joka velvoittaa työttömän työnhakijan päivystämään kotona tai muuten puhelimen päässä viranomaisten tavoitettavana, on mielestäni kohtuuton. Se rajoittaa valtavasti elämää. Sama pätee pykälään, joka kieltää työtöntä työnhakijaa poistumasta ulkomaille. Olen sitä mieltä, että työttömien elämää rajoittavat lait tulisi kumota. Jos työttömyysaika on jatkunut useampia kuukausia, ei luulisi, että muutaman päivän tavoittamattomissa oleminen haittaisi, vaikka työpaikka löytyisikin. On kai työttömilläkin oltava mahdollisuus virkistäytymiseen, jos heillä on siihen vain varaa. On muistettava, että harvemmin he ovat itse aiheuttaneet työttömyyttään ja varsinkaan kansantaloutemme heikkoa tilaa. Työtönkin on vain ihminen ja tarvitsisi varsinkin työttömyytensä mukanaan tuoman masennuksen hoitamiseksi mahdollisuuden virkistäytymiseen erityisesti Suomen kaltaisessa maassa, jossa työntekeminen on ollut ja näyttää edelleenkin olevan suurin elämänarvon mittareista.

Suositeltavaa olisi pohtia kaikilla aloilla ja varsinkin tuotantopuolella työaikojen rajoittamista lailla ainakin väliaikaisesti kuuteen tuntiin vuorokaudessa, mikä ajaisi työnantajat tilanteeseen, jolloin heidän olisi pakko ottaa uusia työntekijöitä. Näin voitaisiin kokeilla käytännössä paljon puhuttua työn uusjakoa. Syytä olisi harkita ylityötuntien osalta muutaman tunnin kattorajaa kuukaudessa.

Merkittävin ja tehokkain keino työllisyyden hoidon saralla olisi kuitenkin systemaattinen valvonta. Tulisi säätää laki, jonka perusteella kaiken työnvälittämisen tulisi tapahtua viranomaisten kautta. Siitä hyötyisivät kaikki osapuolet. Valtio olisi tietoinen kaikesta työnteosta. Kun moraalia vielä vahvistettaisiin ja rikkeistä eli luvattomasta työnteosta säädettäisiin tuntuva rikesakko, joka lankeaisi työnantajan maksettavaksi. Minulla on vahva mielikuva, että he ovat poikkeuksetta ahneita suurituloisia, joille verojen kierto on jännittävä harrastus, minkä ohessa he käyttävät toimeentulostaan taistelevaa työläistä hyväkseen. Näin on todellakin asian laita. Pimeän työn teettämisestä ns. valetyöttömillä on tullut hyvätuloisille muoti-ilmiö. Oikean ja väärän raja on päässyt sumenemaan niin työnantajan kuin työntekijänkin puolella. Tuntuu siltä kuin enää terveestä moraalista yhteiskunnassamme olisi jäljellä vain rippeet.

Laeille haistatetaan pitkät. Enää on väärin ja tuomittavaa vain jos jää kiinni laittomuudesta. Jos ei jää kiinni, voi olla puhtain mielin. Ja mikä työnantajan puolelta parasta jos käry käy: työntekijä maksaa rötöksen viulut, eikä työnantaja, joka on katsonut keikan läpi sormiensa verotuksen osalta. Valvonnan ja rikosvastuun siirtämisen myötä päästäisiin tilanteeseen, jolloin harmaa talous kutistuisi häviävän pieneksi, mikä tietäisi valtiolle huomattavaa verotulojen kasvua. Työnantajat ja työntekijät hyötyisivät kilpailevien yrittäjien mahdollisen pimeän työnteon loppumisen vuoksi, kun työpaikoille tehtäisiin riittävästi yllätystarkistuksia.

Verotuksen rakennemallit tulisi muotoilla työntekoa ja terveitä elämäntapoja kannustaviksi. Paljon puhuttu periaate, ”jokainen lisämarkka palkassa on myös oikeutettu lisä lompakossa”, on hyvä lähtötavoite ajattelussa, kun palkkataso pidetään kohtuullisena. Esitän omia ajatuksiani lähinnä ansiotulojen verotuksen osalta. Muuhun verotukseen voisi yleisesti todeta, että sen tulisi perustua päätöksiin, jotka rakentavat tasa-arvoista ja tervettä elämää. 

Esimerkiksi liikenteen puolella verotuksen ja veromarkkojen käytön suhteiden epätasapainoisuus ihmetyttää. Kyllä minä sen ymmärrän, että valtio tarvitsee yksityisautoilijoiden veromarkkoja, mutta onko silti välttämätöntä rankaista siitä muita liikkumisvaihtoehtoja, kuten joukkoliikennettä ja polkupyöräilijöitä. On aina ikävää todeta bussilippujen kallistuneen ja ettei esim. Suomen pääkaupungissa Helsingissä ole kattavaa ja autoilijoihin nähden tasavertaista polkupyörätiestöä. Henkilökohtaisesti paljon pyörällä liikenteessä liikkuvana on harmittavan usein todettava, että valtaosa autoilijoista on liikkeellä asenteella: isomman ja vahvemman oikeus – heikompi väistyköön. En yhtään ihmettele pyöräilijöiden valtaosan käytäntöä siirtyä ajamaan jalkakäytävän puolelle, koska heille ei tarjota muuta turvallista kulkutietä. Helsingissäkin etäisyydet ovat niin lyhyet, että mielestäni tulisi panostaa pyöräilyliikenteen tehostamiseen, sillä se nostaisi samalla kansalaisten terveyden tilaa, kun lyhyen matkan siirtymiset ajettaisiin polkupyörällä. Vuodatetaan nyt sitten vielä lisää saman asian tiimoilta. On nimittäin todella ärsyttävää odottaa risteystä ylittäessä liikennevaloissa kolmet valot, kun autot pääsevät yhdillä valoilla. Tasa-arvoa myös liikenteessä!

Nyt takaisin ansioverotuksen pariin. Ajatukseni tukeutuvat Kansalaispalkka -idean pohjalle. Verotuksen tulisi mielestäni tukeutua vahvasti suurituloisten työnantajan maksamaan ansio-osaan, joka siis maksettaisiin valtion maksaman Kansalaispalkan päälle. Se miksi minä ehdotan verotuksen painopisteen siirtämistä juuri suurituloisten puolelle, tämä pätee myös yritysmaailmassa ja sen verotuksessa, on seurausta ajattelusta, jonka perustana on tasaannuttaa yhteiskunnassa vallitsevia luokkaeroja ja ehkäistä nyt syntymässä olevaa kahtiajakoa köyhiin ja rikkaisiin. Minun mielestäni meillä suomalaisilla olisi nyt aika näyttää maailmalle mallia tämän asian tiimoilta. Olen sitä mieltä, että työnteko ja sen arvostus eivät saisi olla riippuvaisia työstä maksetusta palkasta. Ihmisen arvostus ei saisi olla kiinni hänen ansiotuloistaan vaan tehdyn työn laadusta ja kilpailukyvystä vellovilla markkinoilla.

Raha on nostettu yhteiskunnassamme yliarvostettuun asemaan. Sen alle on tukahdutettu inhimillisyys ja elämän muut suuret arvot. Elämme arvotyhjiössä. Mielestäni nyt on aika nostaa työn tekemisen arvoa henkisiin eikä niinkään taloudellisiin arvoihin vedoten. Ei ole kunniaksi vaan häpeäksi yhteiskunnallemme vaatia alati lisää palkkaa ja parempaa toimeentuloa. Tämän osoitan lähinnä suurituloisille etujensa valvojille, jotka eivät todellakaan näytä haluavansa antaa tippaakaan periksi,  jotta vallitseva tuloero tasaantuisi. Tosiasiassahan kaikille yhtä suuret prosentualiset palkankorotukset tuovat markoissa mitattuna suurituloisille enemmän, jolloin tuloerot kasvavat vain entisestään. Häpeäisivät ahneuttansa!

Mielestäni palkkoihin tulisi säätää jonkinasteisia kattoja, joiden avulla kohtuuttoman suurilta tuntuvat ns. ”huippujohtajien” palkat ja vastaavat pidettäisiin asiallisella tasolla. Työn arvo tulisi tuntea saavutetun aseman ja tehtävän vastuullisuuden kautta eikä palkkapussin. Olen varma, että pyrkyä tehtäviin olisi, ilman houkuttimena toimivaa suurta palkkapussiakin. Tiedän, ettei kansantalouden kannalta muutaman suurituloisen verotuksen merkitys ole suurikaan, mutta nyt on kyse esimerkistä, mallista jollaisen kautta pyritään muokkaamaan kokonaisuutta. Kansa toimii kuten ”herratkin”. Jos pystymme yhdessä virittämään kansakuntamme keskuuteen yhteisvastuu-hengen, joka ulottuu aina palkkapussille saakka, olemme oikealla tiellä. Väylällä kohti parempaa huomista ja tasapainoisempaa kansantaloutta.

Mielestäni verotusta tulisi tarkistaa myös siviilisäätyä koskevassa kysymyksessä. On kornia, että nykyinen verotusmalli suosii avoliitossa asuvia pareja ja muita rekisteröimättömiä parisuhteita sekä yhteistalouksia avioliitossa olevien kustannuksella. Tämä on väärin, koska mielestäni nimenomaan avioliitto sinetöi parisuhteen ja antaa sille ja koko perheyhteisölle varman ja turvallisuutta luovan kasvualustan. Valtion tulisi toimenpiteillään mielestäni kannustaa ihmisiä tällaiseen jatkuvuutta kuvastavaan ihmissuhteeseen eikä rohkaista ihmisiä irrallisuuteen, sillä vain yhdessä me voimme kääntää rotkon suuntaan ajautuvan kelkan takaisin oikealle uralle. Koko kansakuntamme ytiminä tässä valtaisassa solukossa ovat nimenomaan perheet ja niiden yksilöt. Meidän tulee jokaisen omalta osaltamme pyrkiä vaikuttamaan niin, että jokainen perusyksikkö, lähimmäinen, voi hyvin omassa solussaan – rakkauden, kannustuksen ja hyväksynnän ilmapiirin omaavassa perheessä. Siis verotuksen pääpaino suuriin tuloihin. Pienet ja keskisuuret yksiköt ovat kaikki paljon elinkelpoisempia kuin suuret. Esimerkiksi teollisuudessa ne tarjoavat työtä eli tekemistä ihmisille toisin kuin suuret yhtiöt, joiden taloudellisten voittojen mukanaan tuomat varat mahdollistavat valtaisat investoinnit laitteisiin ja tekniikkaan, mikä näkyy ihmistyövoiman tarpeen vähenemisenä. Kotitalouksissa se näkyy materialististen arvojen korvautumisella muilla arvoilla ja henkisellä hyvinvoinnilla.

On silkkaa hulluutta ajatella vain tuottavuutta ja tehokkuutta tehtäessä tärkeitä linjavetoja. Jo nyt tuntuu siltä, että yhteiskuntamme todellakin istuu tikittävän aikapommin päällä. Kentällä on havaittavissa niin paljon henkistä pahoinvointia, katkeruutta ja kurjuutta, että tuntuu lähes mahdottomalta ajatella mahdollisuutta välttää valtaisaa pahanolon purkautumista mellakoinnin ja väkivallan kautta. Suomalaiset ovat nöyrää ja kuuliaista kansaa, mutta kun vallitseva tilanne syrjäytettyjen ja huono-osaisten osalta kärjistyy turhautumisen asteelle, on varmaa, että sadattuhannet ihmiset lähtevät hakemaan oikeutta voimakeinoin, jos sitä ei heille muuten aikaisemmin anneta. Kun mielenterveys alkaa järkkyä työttömillä tekemisen puutteen vuoksi, silloin on enää turha koettaa kehittää keinoja tilanteen ratkaisemiseksi. Nyt on katastrofia ehkäisevän politiikan etsikkoaika! Ja siitä olen varma, ettei se ole pitkä. Sen näkee jokainen, joka pitää silmänsä auki.

Kukaan ei varmasti toivo sen päivän koittavan. Historia todistaa, kuinka käy, kun kansa ottaa itselleen vallan. Emme toivo mellakoita tai vallankumousta osaksemme. En usko, että kukaan haluaa nähdä kuinka kauan suomalaisten heikko-osaisten pinna kestää ennen kuin se katkeaa. Nyt on aika harjoittaa politiikkaa, joka ottaa kantaakseen syrjäytettyjen asian. Sanon vain kokemuksesta, ettei minimitoimeentulolla järjestetä tänä päivänä enää siinä määrin mielekästä tekemistä, että turhautuneisuuden tunne ei pääsisi hiipimään sisimpään. Olen vahva ja elämän syleilyssä karaistunut ihminen, enkä pelkää niinkään oman psyykeeni romahtamista, mutta voin sanoa, ettei kaikkien kohtalotovereiden laita ole samalla mallilla. On turhaa uskotella edes itselleen, että kansalaiset olisivat niin typeriä, etteivät he huomaisi vallanpitäjien oveluutta mm. tarjotessaan alkoholin saatavuudelle helpotuksia. Ei kukaan pahaa oloaan saa viinalla poistetuksi, itseasiassa sen vaikutuksesta tuon tilan purkaminen kylläkin hoituu estoitta järjettömyyksiin kannustaen. Tuota tikittävää aikapommia ei kannata aliarvioida. Sen laukaisemiseksi ei varmasti tarvita kuin yksi vaivainen kipinä ja se leviää kuin kulovalkea. Sentähden ahne kaivaa itselleen tänä päivänä omaa kuoppaansa. 

Verotuksessa tulisi mielestäni kiinnittää myös huomiota pääomien suuntaan. Sillä saralla verotusta voisi kiristää huomattavasti. Jokainen hyvinvoiva saa toimeentulonsa ansiotulojen kautta, joten ylijäävät pääomat ovat potentiaalista verotusalaa. Iirolle terveisiä, että sieltä saa leikata runsaalla kädellä. Kysyn vaan. Kumpi on tärkeämpää. Sekö, että toisella on paljon rahaa tilillä, ylimääräisissä kiinteistöissä, osakkeissa, jne., vaiko se, että toisella on leipää pöydässä ja jokunen harrastusmahdollisuus, jotka pitävät hänen mielensä virkeänä. Tarvitseeko yhteiskunta ökyrikkaita? Kannattaako ihmisessä piilevää kateutta aliarvioida hehkuttamalla medioissa toisen ja kenties omaansakin taloudellista hyvinvointia? Mikä on vikana ihmisessä, joka nostaa rahan vallan kaiken muun yläpuolelle? Luulevatko päättäjät, että kansa jaksaa kitkuttaa seuraavat kymmenen vuotta suurtyöttömyyden taakka selässään ja sen jälkeen kun suuret ikäluokat ovat siirtyneet eläkkeelle kaikki olisi taas hyvin? Kuka silloin maksaa suurten ikäluokkien valtavat eläkkeet, vaikka yhteiskunnalla olisikin tarjota työtä kaikille työhön kykeneville? Ovatko hyväosaiset yrittämässä ennakoida tulevassa olevaa valtavaa eläkkeiden leikkausta nostamalla koko ajan ansiotulojaan siinä toivossa, että tulevat leikkauksetkin tehdään prosentuaalisina kuten kaikki muutkin leikkaukset tänä päivänä? Ovatko he niin varmoja siitä, että päättäviin elimiin ja vaikutusvaltaiseen asemaan kohonnut perikunta pitää huolen siitä, ettei ”papan” huippueläkkeeseen kosketa, jottei tuleva jaossa oleva ”saalis” pienentyisi? Onko moraalisestikaan oikein, että tämän päivän nuoriso, joka jo nyt kärsii vallitsevasta tilanteesta ja laman seurauksista, joutuu pian kantamaan kaksikertaa suuremman taakan maksaessaan niin suurten ikäluokkien kovat eläkkeet kuin samaisen ikäluokan elämäntyylillään ja mukavuuden halullaan valtion kassaan syntyneen velkataakan? Eivätkö nämä ikäluokat ole vieläkään oppineet kaukonäköisyyttä vai ovatko he todellakin vain niin raukkamaisia, että he haluavat siirtää vastuun harjoittamastaan lyhytnäköisestä ja ”brassailevasta” elämäntyylistään tuleville sukupolville? Ottaisivat ”pullamössöt” esimerkkiä äideistään ja iseistään, jotka maksoivat kovalla työllä ja hyvällä yhteishengellä suuret sotavelat ja nostivat kansakuntamme kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin suureen kasvuun! Nyt on aika yhdessä kantaa vastuuta ja tehdä tiliä pröystäillen eletyistä vuosista! En usko, että myötätuntoa suuria ikäluokkia kohtaan löytyy vastaisuudessakaan, jos he eivät nyt omalla esimerkillään näytä tulevaisuuden päättäjille, mihin suuntaan harjoitettua politiikkaa ja vastuunjakoa tulee kehittää. Nykyinen tapa ei vastaa sitä, kuinka minä käsitän demokratian ja sen mukanaan tuoman vapauden ja mahdollisuuden elää ihmisarvoista elämää. Epätäydelliset ja vajavaiset ehdotukseni eivät tähtää minkäänlaisen ”poliisivaltion” syntyyn vaan ne pyrkivät tarjoamaan uudenlaista ajattelutapaa suhteessa nykyisin vallalla olevaan menettelyyn yhteiskunnassamme. Haluan avata kanssaihmisten silmät näkemään, mikä yhteiskunnassamme on vialla ja millä vallitsevia oloja voitaisiin parantaa. Siis peräänkuulutan valtaapitävien keskuudessa epäitsekästä politiikkaa ja sen mukanaan tuomia hyviä hedelmiä, jotta todellakin voisimme yhteisvoimin rakentaa tasa-arvoisempaa ja elämää ruokkivaa ruusuisempaa tulevaisuutta.

Tässä oli muutamia päähän pälkähtäneitä ajatuksia setvittäväksi virastoihin ja kankeisiin byrokratian rattaisiin. Tämä olkoon myös osoitus poliittisille päättäjille siitä, että kentällä on havaittavissa paljon potentiaalista energiaa, joka etsii keinoja päästä purkautumaan ahdingostaan. Jos nykyiset poliittiset puolueet eivät kykyne vastaamaan pettyneiden äänestäjiensä odotuksiin, on varmaa, että lähivuosina kentällä tulee syntymään uudenlaista liikehdintää, minkä seurauksena Suomi tulee saamaan työttömien ja muista syistä ahdingossa olevien, sivuutettujen yksilöiden asiaa ajavan puolueen, joka pitää kiinni päämääristään. Tämä on minun olettamukseni vallitsevasta mielialasta ja tulevaisuudesta, joka lankeaa osaksemme. Kysyn vain. Kuinka monta menetettyä mielenterveyttä ja ihmisuhria yhteiskuntamme tarvitsee ennen kuin rattaat lähtevät pyörimään? Toivon, että välitätte terveiseni myös kollegoillenne. Jumalan siunausta ja viisautta osaksenne tehdessänne kansakuntaamme koskettavia tärkeitä päätöksiä. Vastauksia ja näkyviä tekoja odotellen.

”Elämä – tavoittamaton lahja”

Jukka Paakkanen

 

Jälkikirjoitus

Jumala on tuonut elämäni varrella lähimmäisikseni hienoja suomenruotsalaisia ihmisiä. Kristittynä ja vuosien varrella ihmisenäkin kasvaneena yksilönä pyydän anteeksi parikymppisenä kirjoittamani tekstin yhdessä osassa suomenruotsalaisia sormella osoittavaa tyyliä. Tänä päivänä en näe maailman ja yhteiskunnan asioita enää siltä osin samalla tavalla. Ahneus ja itsekkyys eivät katso äidinkieleen tai sosiaaliseen asemaan yhteiskunnassa.

Julkaisen kirjeeni luottaen, että Jumala antaa sen lukijalle ymmärryksen ja osoittaa sen sisällöstä oleellisen tahtonsa mukaisesti. Oletan silloisten omien tuntemusteni vastaavan tänä päivänäkin työttömänä olevan nuoren huonossa sosiaalisessa asemassa olevan yksilön tunneilmastoa. Etäisenä pysyttelevät ja välinpitämättömiltä tuntuvat hyväosaiset ihmiset on helppoa asettaa kriittisen tarkastelun alle. Rahanvalta ei enää nykypäivänä katso kieliryhmää – ei silloinkaan. Ennakkoluulot ovat pahasta. Avoimuuden ja aidon välittämisen kautta ennakkoluulot karisevat aitojen ja varauksettomien ihmisten kohtaamisissa.

Kaikenlainen kabineteissa asioista sopiminen harvojen kesken herättää ennakkoluuloja, kasvattaa epävarmuutta yksilötasolla elämän hallinnasta ja koventaa totuutta maailmasta tietämättömän kansan asenteita näin toimivia kohtaan. Tänä päivänä olen eri mieltä Helsingin Sanomissa julkaistussa artikkelissa esitetyn Esko Ahon näkökannan kanssa siitä, että erilaiset hyvä veli- ja hyvä sisko -verkostot olisivat välttämättömiä meille ja takaisivat pienen Suomen menestyksen maailmalla. Kaiku on sama kuin lasten leikissä kuultu – ne ei leiki meidän kanssa, jos me ei suostuta leikkimään niiden jatkuvasti muuttuvilla säännöillä. On hyvä muistaa, että kaikki asiat taipuvat tavalla tai toisella Jumalan tahdon alaisiksi. Jumala on Kaikkivaltias. Jos meillä on jotakin hyvää, se kelpaa myös maailmalle. Jos meillä on yhteiskunta, jossa kaikki voivat hyvin, juoksevat eri verkostot ympäri maailman kilpaa katsomaan aitoa hyvinvointia. Menestykseen kansakuntien joukossa riittää, että Suomi turvaa Jumalaan. 

IFITFI yritysidean esittelysivujen päävalikko

Jos olet vaikuttunut löydöstäsi, kerro IFITFIstä toki kaverillekin - Juuri näin - I just found - I just saw - Just like this - Juuri näin

Follow by Email
Facebook
Facebook
Google+
http://www.ifitfi.com/yhteisesta-hyvasta">
Twitter
LinkedIn